Miksei lentokoneessa saa neuloa? Ei edes virkata. Neiti Marplekin oli hyviksien puolella. Sitten seuraa rankutusta.

Miten voi olla selitettävissä, että on halvempaa lentää Oulusta Helsinkiin, kuin yöjunailla sama matka? Miten ihmeessä selitetään semmoinen kummallisuus, ettei yöllä kulkeviin juniin enää voi ostaa lippuja kolmen hengen huokeisiin hytteihin? Miten ei mene jakeluun, että Oulusta olisi matkustajia Tampereelle, Jyväskylään tai Imatralle? Muinaisina vuosina, kun lentomatkailukin vielä oli tähtitieteellisen kallista, pääsi sujuvasti paikkakunnalta toiselle. Onko vika siinä, ettei ymmärretä, että on tarvetta, vai siinä ettei vieläkään ymmärretä, että on tarvetta? Ja sitten vouhotetaan, että on kansallinen etu säilyttää Finnair suomalaisomistuksessa. Eipä näy käytännössä tämä kansallinen etu.

Jos Valtion Rautateiden johtohenkilökunta asuisi, sanotaan nyt vaikka Rovaniemellä tai olisi edes sieltä kotoisin, voisi heillä olla hokattuna semmoinenkin tosiasia, kuin kalottialue ja siellä liikkuvat ihmiset. Sairaanhoitajien sopulilaumat vaeltavat Norjaan ja takaisin. Kalastajia kelkkailee Suomeen halvan viinan perässä. Kauppaa käydään koilisesta kaakkoon, lounaasta luoteeseen ja takaisin. Liikettä ei estä mikään, mutta se tapahtuu omin ajoneuvoin, eikä sitä voi minään kestävänä kehityksenä pitää.

Minulle on varmistunut semmoinen käsitys, ettei etelässä oikein suvaita ajatusta, että pohjoisen ihmiset elävät melko riippumattomasti ihan ikiomia kuvioitaan. Jollei pääkaupunkiseutu syleile peroonaasi ja sen erittämää ajatusta niin, periferian preeriat tarjoavat kyllä tilaa toteuttaa ja testata taiteellisia tai taloudellisia taipumuksia. Sitten siellä alempana ollaan nyreissään, kun ihmiset Oulusta ylöspäin, lupaa kysymättä värkkäävät tottelemattomasti omiaan. Pohjois-Suomi pitäisi julistaa itsenäiseksi EU:n osavaltioksi. Voisimme perustaa kalotille vapaakauppa-alueen ja kehittää yhteistä, monisärmäistä ja –kulttuurista olemistamme. Öljyn ostaisimme suoraan Norjasta ja ajelisimmet huokeilla ladoilla. Perustaisimme oman huippuyliopiston Arkangelin, Oulun ja Tromssan kanssa ja opiskelisimme pääosin etänä. Rahoittaisimme koko roskan nostamalla viinaveroprosentin viiteenkymmeneen. Täältä kun ei kukaan käy Virossa.

Näin näyttäisimme närhen nännit VR:lle.

Kun nyt on niin, ettei lapsi mene rippikouluun. Hän menee juurilleen. Hiljaiset ja vaatimattomat sukulaiset heräävät, nousevat barrikaadeerille ja puivat puhujanpöntöstä ristinmerkkiä. Avio menee leikkaamaan nurmikkoa ja korvalehtensä ruusupuskaan. Purukumilla me paikkasimme sen.

”Voisitteko tulla Juhlapaikkaan, juhlimaan Esikoisen nuoruutta ja kukkeutta... juhlimaan... No, vähän on ajomatkaa, mutta siellä sitten yhdessä kokoonnutaan... ja jonkin lahjankin voisi ojentaa, jotain napakkaa ja kohottavaa. Mutta joo, siis Esikoinen kuitenkin toivoo, että tekin olisitte paikalla. Tottakai se sanoo, ettei väliä, mutta kyllä se loukkaantuu, jollette ilmesty... Niin kuin nyt silloin sen konsertissa... Ideoita.. No, miten olis kännykkä? Mutta olis tosi kiva, jos pääsisitte- Okei, ei sitten. Hei!”

”Sinne nyt voisi vähän rennomminkin pukeutua niin, olisi sitten helpompi istuksia eväsretkellä. Ja Juhlasauna lämpiää ja pääsee järveen pesemään itsensä pehmeäksi. Yhteissauna? Varmaankin naiset ensin. –Eikö? No, vaikka sitten lahjakortti tatuointiliikkeeseen tai se tennismaila.”

”Joo, olette sitten jutelleet, ettette tue meitä maallisempia, mutta voisitteko silti tulla ihan vain juhlimaan Esikoista, kun se on ikään kuin kohteliasta ja kuuluu katsos, hyviin tapoihin... ja lahjahan kuuluu asiaan näissä initiaatioriennoissa. Siis aikuistumis- No jos vaikka sitten se pyöränkumin paikkaussarja.”

”No kun se on sillä tavalla, äiti, että rippikoulun käyvät vain kristityt. Tai semmoisena tavan takia esiintyvät. Voi tee voileipäkakku! Senhän saa kuljetettua kylmälaukussa... Eikä! Ei alushousuja lahjaksi murrosikäiselle! Se on noloa. Ne nolostuvat herkästi. Osta joku koru.”

”Siksi, että en ole kristitty. Minä olen naturel ja lapsoset minun myötäni. Kääntykööt vaikka buddhalaisiksi ja menkööt luostariin syömään papuja, sitten kun ovat täysi-ikäisiä. –No, kysyitkös sinä minun mielipidettäni?”

”Kännykkä? Miksei saman tein kannettava? Ostithan sinä Serkkutytöllekin.”

Ihottumaa.

Mies tulee huoneeseen ja mölyää niin, että jokaisen paikallaolijan mielenkiinto hetkeksi herpaantuu siitä omasta ydinosaamisalueestaan. Katsahdamme keskeisimmän tilan vallannutta henkilöä, jolla ei sitten muuta muristavaa ollutkaan, kuin se, että tuli huomatuksi ja sai itselleen todistettua olemassaolemisensa. "Oletko nyt tyytyväinen?" minä kysyn, mutta mies ei vaivaudu ihmettelemään edes, että mihin.

Pitäisikö tätä kasvattaa? Missä vaiheessa silmille hyppiminen rasittaa enemmän kuin ruotuun ojentaminen? Huokaisen, sillä iholle nousee levottomuuden takia kuorrutus kutiavia rakkuloita. Ojentelen niskaani ja nousen ylös. Kävelen miehen eteen, ihan liki ja seison sekuntteja siinä ihan hiljaa. Minä tiedän, että olen firmalle korvaamaton ja sen suomalla arroganssilla vaikenen.

Toistaiseksi tuo on tepsinyt, tosin seinälle ilmestyi lappu, jossa kiellettiin omien töiden tekeminen työaikana. Myös käsitöiden.

Olen kokenut ruumillisuuden käsitteen mullistuksen. Yasminen järjestämä näytös sykki erotiikkaa, kauneutta ja voimaa. Vieressäni istuva herrahenkilö haukkoi henkeään, kirjaimellisesti. Minä kuulin. Toivotan täysin värisevin rinnoin onnea hänen vasta-avartuneelle maailmankuvalleen.

Luonnollisestikin Oululaista kunnallista niin sanottua kulttuuria niin sanotusti toteuttavat henkilöt loistivat poissaolollaan. Luultavasti tanssi ja eritoten ei-länsimaalainen tanssi ja eritotisimmin naiserityinen tanssi eivät kuulu kunnallisen kulttuurimääritelmän prinsiippiin. Päinvastoin kuin jääkiekko ja rumat patsaat.

Ihmisillä on onneksemme myötäsyntyinen tarve toteuttaa maailmaa kauniisti ja elämänlaatua kohtavasti. Oulu on yksi maailman pohjoisimmista ja taatusti maailman sisäänlämpiävimmistä kaupungeista, mutta silti innostus, reimu ja yhteisöllisyys löytävät sijansa. Tosin eivät tietenkään virallisista instansseista. Niissä ollaan yhtä luovia ja suvaitsevaisia, kuin Kelan kahvihuoneessa.

Suloisesti suotavinta olisi ollut, että läsnä olisi ollut jokainen Oululainen liikunnanopettaja. Tarjolla oli oppitunti liikunnan ihanuudesta ja ilosta. Olisivat samalla ehkä ymmärtäneet, että tanssiva ihminen on aina kaunis. Samalla vaivattomuudella olisivat säätyneet asenteensa sitä suurta surullista enemmistöä kohtaan, joka vaistomaisesti inhoaa mittaamista, arvostelemista sekä vartaloiden vertailua. Mutta koska tämä ei ollut pyrintöä, partiota, eikä naisvoimistelua, siis vanhaa suojeluskuntaperintoä niin, eivät noteeranneet.

Ostin tietenkin pylperönpäällishuiveja: toisen kilisevän ja toisen koristeellisen. Päätin, että vuoden päästä avaudun omista esiintymiskokemuksistani. Siihen asti rakenelen vatsalautaani.

ja nostetaan malja ensimmäiselle vuodatukselleni: skool!

Minua ei nyt yhtäkkiä valitutakaan ollenkaan, vaan olenkin iloinen ja suunnittelen millaisen kauluksen neuloisin siniseen villatakkiini. Olisi myös pakollisia, ei niin mielyttäviä lukemisia, mutteivät nekään ahdista. Ajattelen, että olen tälle aamulle tarpeeksi levännyt ja alitajuntani oikkuja ihmetellyt kyetäkseni suoristamaan aivoni ja alkamaan teroeettiseksi, eli miehistellen teoreettiseksi. Luen ja neulon yhtä aikaa, koska näin naisellisesti en kestä sitää pyhää yksinkertaisuutta, että alussa oli vain sana, eikä mitään puuhattavaa.

Illalla panen puuteria, punaa ja menen katselemaan itämaista tanssia. Sen verran minussakin lepakkoluonnetta löytyy.